Adventti alkoi meille kaikille. Arvelen, että aika moni ehti laulamaan Hoosiannaa tai ainakin muistelemaan sitä sunnuntaina. Täällä Irlannissa ei Hoosiannaa laulettu, mutta adventin alkamista juhlistettiin sunnuntai-iltapäivänä muulla tavoin kynttilöiden valaisemassa St. Nicholas -kirkossa.

Eilen maanantaina oli kansainvälinen AIDS-päivä. Sen kunniaksi järjestettiin täällä upea muistopalvelus samaisessa keskiaikaisessa kirkossa. Juhlassa esiintyi todella taitava kuoro, joka esitti monipuolisen ohjelmiston. Yhdessä kappaleessa kuoro yltyi sellaiseen jazzin riemuun, että kuulijoilla oli jo vaikeuksia pysyä paikoillaan. Juhlassa kuultiin myös kaksi koskettavaa kertomusta HIV-diagnosoitujen omasta elämästä. Toinen mainitsi olevansa yksi pisimpään elossa olleista, sillä hänellä diagnosoitiin HIV jo 1985. Toinen oli neljän tyttären äiti, joka puheenvuorossaan hiljaa kertoi siitä syrjinnästä, mihin hän lastensa kanssa on joutunut.

Jossain vaiheessa huomasin, miten kyyneleet virtasivat poskillani. Juhla oli niin vaikuttava, että sitä on vaikea kuvata. Voitte ehkä kuvitella, miten kauniisti kaksi taitavaa sopraanoa ja kuoro esittivät "O Holy Night". Se kaikui syvälle kuulijoiden sydämiin. Melkein voisi sanoa, että kielteisintä olivat ne kynttilät, joita pidimme käsissämme. Niiden takia taputukset jäivät ylenpalttista vaatimattomammiksi.

Oli ihana yllätys, kun juhlan jälkeen tarjottiin maittava iltapala erilaisine herkkuineen. Oli tarjolla suolaista ja makeaa, kahvia ja viiniä. Puheensorina täytti kirkon takaosan ja paljon ihmisiä jäi nauttimaan juhlapöydän antimista, kun lähdin Galwayn pimentyneeseen yöhön.

Vielä juhlaa muistellen ja pienen kynttilän liekkiä katsellen,

Raija