Sara kirjoitti myötäelämisestä herkkyyslajina. Miten totta se onkaan!

Tunnistan tuon ajatuksen myös omalla kohdallani. Olen ollut arka ottamaan yhteyttä ystävääni, joka sairastui vakavasti. En halua olla "vaivaksi" enkä tuoda omaa huolestumistani hänelle taakaksi. Kerran nuorempana järkytyin kovasti, kun tuttavan puoliso kuoli yllättäen. Asia koski minuun niin, että soitin tuttavalle ja kerroin, miten pahalta minusta tuntui. Siinä taisi käydä niin, että tuttavani joutui lohduttamaan minua, vaikka minun piti lohduttaa häntä.

On oikeasti tosi vaikea tietää, miten tilanteissa pitäisi toimia. Uskallanko ottaa yhteyttä ja kuinka usein? Luin hiljattain lehdestä, miten oululaisten hyvin tuntema maisteri oli jäänyt yksin onnettomuutensa jälkeen. Tai ei aivan yksin, mutta monet ystävät olivat hänet hylänneet. Siitä paikasta meinasin soittaa tälle maisterille, mutta sain hillittyä itseni.

Elämä on tällä hetkellä liian hektistä. Voimat meinaavat uupua ja ajoittain on vaikea hallita arkea. Joskus tuntuu, että asiat paisuvat suhteettomiksi ja hyvät asiat menettävät merkityksensä. Jospa joskus olisi mahdollisuus pysähtyä läheisten ihmisten kanssa "mökkiin", mukana hyvää lukemista, musiikkia ja ruokaa!

- Raija